Koivu ja tähti

A book by Zachris Topelius.

[ More ParallelTexts | Source language: Finnish | Target language: Swedish ]
The verbs of this paralleltext are marked as links.

Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka läpi elämänsä kulkivat yhtä ainoaa päämäärää kohti. Kuinka moni meistä saattaa sanoa samaa itsestänsä ?
"Ännu vet jag en saga från forna dagar om en gosse och en flicka, som gingo genom livet fram mot ett enda mål. Huru mången bland oss kan säga detsamma om sig?
Lähes kaksisataa vuotta sitten oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi ylt'ympäri maata, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainioita tallattiin ja ihmisiä kuoli sadointuhansin miekkaan, nälkään, maanpakolaisuuteen ja hirvittäviin tauteihin. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuskaa ja verta; ja ne joissa toivo kauemmin eli, eivät lopulta enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kulki yli maamme kurittaen sitä ankarasti; sen ajan muistot eivät koskaan unohdu.
För omkring tvåhundra år sedan var i Finland stor nöd. Kriget härjade vida omkring, städer och byar brunno, skördar trampades ned, och människorna öddes bort till mer än hundradetusental genom svärdet, hungern, landsflykten och förfärliga sjukdomar. Då var ej annat att höra och se, än suckar och tårar, klagan, sorg, aska och blod, och de, som hoppades längst, visste slutligen icke mer vad de hade att hoppas. Ty Guds gissel gick över landet med stort betryck, och den tidens minnen förgätas aldrig. Då hände ock, under så mycken ofärd, att många familjer spriddes omkring, så att somliga fördes till fiendeland och andra flydde i skogar och ödemarker eller fjärran till Sverige, och en hustru visste icke mer av sin man, och en broder icke mer av sin syster, och en fader och moder visste icke av sina barn, om de voro levande eller döda. Därför, när äntligen freden kom och de, som ännu levde, vände åter till sitt, då voro de ganska få, som icke hade någon av de sina att sakna och begråta.
Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että monta perhettä hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisten maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tai kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt mitään miehestänsä, ei veli sisarestaan, eikä isä ja äiti tiennyt lapsistansa, olivatko he vielä elossa vai jo kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat kotiin, niin harvanpa ei tarvinnut ketään omaistansa kaivata ja itkeä.
Liksom vi läsa i sagan om riddar Blåskäggs unga hustru, att hon skickade sin syster i tornet, där man kunde se långt utåt vägen, och ständigt frågade:
Niinkuin kerrotaan sadussa Ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta saattoi nähdä kauas tielle, ja aina vähän väliä kyseli häneltä: " Anna, sisareni, nätkö jonkun tulevan ? " samoin kysyi moni toiseltaan, kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: " Eikö näy ketään tulevan ? " Ja tavallisesti vastattiin: " Ei niin ketään ! " Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupilvi, se läheni, ja vihdoin nähtiin joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa, ja jos he monen, monen vuoden kuluttua heidät löysivät, silloin oli ilo niin suuri, ikäänkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudestaan, pellot antoivat taas hedelmän ja menneitten surujen sijaan koitti uusi aika.
- Anna, min syster, ser du någon komma? - så frågade mången den andra, när stugan var enslig och de kära icke hördes av: - Ser du ingen komma? - Ser du ännu ingen komma? Och merendels svarade: - Ingen, ingen! - Men stundom hände, liksom i Blåskäggs saga, att långt borta på vägen syntes ett litet moln av damm; molnet kom nämare, och slutligen såg man en skara flyktingar, som sökte de sina ... Där sökte faders och moders ögon sina käraste, och funno de dem efter långa år, då var där fröjd, som om aldrig sorgen funnits, och hyddorna reste sig åter med hast, och åkrarna buro åter sin skörd, och en ny tid randades över de förgångna sorger.
Tämän pitkän sodan aikana oli, muiden muassa, kaksi pientä sisarusta, poika ja tyttö, viety kauas vieraalle maalle, jossa he olivat joutuneet hyväin ihmisten hoitoon. Vuodet vierivät, sisarukset kasvoivat suuremmiksi. Mutta vaikk'eivät he kärsineet mitään puutetta, ja vaikka heillä oli kaikkea yllin kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa. Heidän mielensä oli niinkuin Babylonin vankeuteen vietyjen juutalaisten, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, eivät soittaa eivätkä tanssia vieraalla maalla, sillä heidän sydämensä oli Jerusalemissa.
Under det långa kriget hade, bland många andra, två späda syskon, en gosse och en flicka, blivit bortförda långt i främmande land och där funnit vänliga händer som togo vård om dem. Åren gingo, syskonen växte upp och ledo ingen nöd, men i allt sitt överflöd kunde de icke förgäta fader, moder och fädernesland. Det var med dem som med de fångna judarna i Babylon, vilka hängde sina harpor i pilträden, och ej kunde sjunga, ej spela, ej dansa i det främmande landet, ty deras hjärta var i Jerusalem.
Kun sitten huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne takaisin, silloin kävi vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada lähteä kotiin.
När ryktet kom, att det var fred i Finland, och att alla, som ville och kunde, fingo återvända dit, då blev för barnen det främmande landet för tungt, och de begärde att få gå hem.
Muukalaiset, heidän hoitajansa, naurahtivat ja sanoivat: Kotiinko ? Voi teitä, ymmärtämättömät lapset, tiedättekö kuinka pitkä matka sinne on ? Yli sata peninkulmaa.
Främlingarna, deras vårdare, logo och sade: - Gå hem? Narraktiga barn, veta ni väl huru långt ni då ha att gå? Mer än hundrade mil.
Vähätpä siitä, vastasivat lapset, kunhan kotiin pääsemme.
- Det gör oss detsamma - svarade barnen - blott vi får gå hem.
Mutta onhan teillä meidän luonamme uusi koti. Täällä on teille vaatetta ja ruokaa yllin kyllin, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa juodaksenne, lämpöiset vaatteet, hauskat asunnot ja ystävälliset ihmiset, jotka sydämestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä ?
- Men ha ni icke hos oss edert nya hem? Här ha ni kläder och mat i överflöd, goda frukter att äta, mjölk att dricka, varma kläder, vackra boningar och vänliga människor, som älska eder av hjärtat. Vad vilja ni mer?
Niin on, sanoivat lapset, mutta mielemme tekee kotiin. ~~~ Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä teidän täytyy elää suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavut kattonanne, tuuli ja pakkanen alituisina tovereinanne ja puunkuori jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki ystävänne ovat jo aikoja sitten kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä löydätte vain sutten jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä autiolla paikalla, missä mökkinne ennen seisoi.
Niin, sanoivat lapset, mutta mielemme tekee kotiin.
- Ja - sade barnen - men vi vilja gå hem.
Mutta kymmenen vuotta on kulunut siitä kun teidät vietiin sieltä pois. Silloin olitte pieniä ja ymmärtämättömiä; viisi vuotta vanha oli veli ja neljä vuotta vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja neljäntoista vuotiset ja vähän tunnette maailmaa. Kaikki olette unohtaneet, tien sinne sekä itse vanhempannekin, ja samoin ovat vanhempanne myös unohtaneet teidät.
- I edert hem är stor nöd och brist på allting. Där skola ni leva i stor fattigdom, hava mossa till bädd och en koja av granris till tak, blåst och köld till edert ständiga sällskap, trädens bark till edert dagliga bröd. Edra föräldrar och bröder och systrar och alla edra vänner äro längesedan döda; när ni söka deras spår, skola ni finna vargarnas spår, som framgått över drivorna på den öde plats, där eder stuga har stått.
Niin, sanoivat lapset, mutta mielemme tekee kotiin.
- Ja - sade barnen. - Men vi vilja gå hem.
Kuka teille osoittaa tien sinne ?
- Vem skall då visa eder vägen dit?
Jumala, sanoi poika. Sitäpaitsi muistan, että vanhempieni kartanolla kasvaa iso koivu, jossa kauniit linnut laulavat aamunkoitteella.
- Gud - sade gossen. - Dessutom minns jag, att på mina föräldrars gård står en stor björk, där många vackra fåglar sjunga i morgonsolen.
Ja minä muistan, sanoi tyttö, että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehvien lomitse.
- Och jag minns - sade flickan att om kvällarna lyser en stjärna där genom björkens löv.
Lapsi-raukat, sanoivat vieraat kasvattajat, pyyntönne on tyhmä ja turmiollinen. Ja he kielsivät lapsia koko asiaa enää ajattelemasta.
- Narraktiga barn - sade det främmande folket - det ni begära är en dårskap och ett fördärv. - Och de förbjödo barnen att mera tänka därpå.
Mutta kuta enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset miettivät asiaa, eivätkä he tehneet sitä tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että vastustamaton halu palata kotimaahan kyti alati heidän mielessänsä. Vihdoin eräänä kuutamoyönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut vähääkään unta silmiinsä, hän kysyi sisareltansa: ~~~ Nukutko ?
Men ju mer de förbjödo, desto mer tänkte barnen därpå, och det var icke av olydnad, utan emedan det så ständigt och oemotståndligt låg dem i hågen, att de ville åter tillbaka till fädernesland. Äntligen en månljus natt, när gossen ej fick en blund i sina ögon för tankarnas skull, sade han till sin syster: - Sover du? - Hon sade: - Nej, jag kan icke sova, jag tänker på vårt hem. - Så är det också med mig - sade gossen. - Kom, låt oss knyta våra kläder i ett knyte och fly härifrån. Det förekommer mig, som om Gud sade i mitt hjärta utan uppehåll: Gå hem! Gå hem! Och vad Gud säger, det kan ej vara synd.
Sisar vastasi: En voi nukkua, kotimme on mielessäni.
- Ja - sade systern. Och så gingo de tysta bort.
Niin minunkin, sanoi poika. Tule, sitokaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämessäni: Menkää kotiin ! Menkää kotiin ! Ja mitä Jumala sanoo, se ei voi olla syntiä.
Därute sken månen klar över vägar och stigar, och det var en vacker natt. När de gått en stund, sade flickan! - Vet du, min bror, jag är så rädd, att vi ej hitta vägen hem. - Brodern sade: - Låt oss ständigt gå åt nordväst, där se vi solen gå ned om kvällarna, ty hon gör så vid midsommartid, och vårt hem är ditåt. Och det skall vara vårt märke, att när vi se björken på gården och den klara stjärnan, som lyser genom dess löv, då skola vi veta, att vi funnit vårt hem.
Niin, sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa matkalle. ~~~ Ulkona valaisi kirkas kuu polkuja, ja yö oli ihanaa. Hetken kuluttua tyttö virkkoi:
Åter om en stund sade systern: - Vet du, min bror, jag är så rädd, att vilddjur och rövare göra oss illa. - Brodern sade: - Gud skall beskydda oss. Minns du ännu den bönen, vi lärde oss i vårt hem, när vi voro små:
Tiedätkö veljeni, minä pelkään, ettemme löydä tietä kotiin.
Vart jag mig i världen vänder, ~~~ står min lycka i Guds händer.
Veli vastasi: Menkäämme aina luodetta kohti, jonne juhannusaikaan näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme.
Hetken päästä sisar sanoi taas: Tiedätkö veljeni, minä pelkään, että pedot ja rosvot tekevät meille pahaa.
- Ja - sade flickan. - Och Gud skall sända sina änglar att gå vid vår sida i det främmande landet.
Veli vakuutti: Jumala on meitä varjeleva. Muistatko vielä rukouksen, jonka jo pienenä opimme kotona: Vaikka kunne kulkenenkin, turvanain on Herran henki.
Så gingo de med gott mod framåt. Gossen skar sig en stadig käpp av en ung ek till att försvara sig och sin syster med. Men intet ont hände dem.
Niin, sanoi tyttö. Jumala on lähettävä enkelinsä kulkemaan rinnallamme vieraassa maassa. ~~~ Niin he riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika leikkasi itselleen tukevan sauvan tammen vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa. Mutta ei heille mitään pahaa tapahtunut. ~~~ Eräänä päivänä he saapuivat tienristeykseen, josta kaksi yhtä leveää tietä erkani eri haaroille, eivätkä tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella kaksi pientä lintua. ~~~ Tule, sanoi veli, tämä on oikea tie, sen kuulen lintujen viserryksestä.
En dag kommo de till ett ställe, där två lika breda vägar gingo var åt sitt håll, och de visste ej, vilken de borde välja. Då sjöngo där två små fåglar på vägen åt vänster. Kom - sade brodern; - här går den rätta vägen, det hör jag på fåglarnas kvitter. - Ja - sade systern - våra fåglar äro något förmer än andra fåglar. Guds änglar ha klätt sig i fåglahamn att ledsaga oss hem.
Niin, sanoi tyttö, meidän lintumme ovatkin toisenlaiset kuin muut linnut. Jumalan enkelit ovat pukeutuneet linnun muotoon johdattaaksensa meidät kotiin.
He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti voivat seurata niitä. Lapset söivät metsän hedelmiä, joivat lähteitten kirkasta vettä ja lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammalilla. Ihmeekseen he huomasivat, että mihin ikinä he päivällä saapuivat, he aina saivat ruokaa, ja mihin he illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet itsekään ymmärtää. Mutta joka kerta nähdessään linnut he huudahtivat: Katso, Jumalan enkelit johdattavat meitä ! Näin he kulkivat pitkät matkat eteenpäin...
De gingo vidare, och fåglarna flögo från gren till gren framför dem, ej fortare, än att de gott kunde följa dem. Barnen åto skogens frukter och bär, de drucko källornas klara vatten och sovo om nätterna på mjuka bäddar av björnmossa. Och det syntes dem märkvärdigt, att var de än kommo om dagen, funno de mat, och var de än stannade om kvällen, där funno de plats att vila på. Detta kunde de icke förklara. Men var gång de sågo fåglarna, utropade de: - Se, Guds änglar ledsaga oss! - Så gingo de långa vägar framåt...
Viimein tyttö alkoi uupua ja sanoi pojalle: Milloinka saamme alkaa etsiä koivuamme ?
Slutligen började flickan tröttna och sade till gossen:
Tämä vastasi: Vasta sitten, kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat.
- När få vi börja söka vår björk? - Gossen sade: - Icke förr vi runt omkring oss höra människorna tala det språk, som vår fader och moder talade.
Taas he kulkivat pitkän matkan luoteeseen päin, kesä alkoi kallistua loppuunsa ja metsissä kävi ilma kolkoksi. ~~~ Tyttö kysäisi: Eikö koivuamme vielä näy ? ~~~ Poika vastasi: Ei vielä.
Åter gingo de långa vägar fram mot väster och norr och sommaren begynte lida till ända, och det blev kulet i skogarna. Flickan sade: - Syns han ej redan, vår björk? - Gossen sade: - Icke ännu.
Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka he olivat kulkeneet avaroiden tasankojen halki, mutta nyt he tulivat seutuihin, joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä. ~~~ Tyttö sanoi: Miten pääsemme jyrkkien vuorten yli ? ~~~ Poika vastasi: Minä kannan sinua. - Ja niin hän tekikin. ~~~ Taas kysyi tyttö: Kuinka pääsemme vuolaiden virtojen ja aavain selkien yli ?
Landet, där de gingo, begynte nu få ett annat utseende. De hade hittills gått över stora slätter och kommo nu till ett land med kullar, berg, floder och stora sjöar. Flickan sade: - Huru skola vi komma över de branta bergen? - Gossen sade: - Jag skall bära dig. - Och han bar henne.
Poika sanoi: Soutamalla. ~~~ Ja hän souti yli järvien ja virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siinä vene, ikäänkuin heitä odottamassa. Mutta muutamain virtain yli poika ui sisarinensa. Ja keveästi he uivatkin kuin sorsat aalloilla, sillä enkelit lensivät linnun muodossa heidän vierellänsä, osoittaen tietä.
Åter sade flickan: - Huru skola vi komma över de strida floderna och de stora sjöarna? - Gossen sade: - Vi skola ro. - Och han rodde över floderna och sjöarna, ty överallt, där de kommo till stranden, fanns en båt, liksom enkom att vänta på dem. Men över somliga floder sam gossen med sin syster. Och de flöto lätt som vattenfåglar på vågen; ty änglarna flögo vid deras sida i fåglahamn och beredde dem väg.
Kerran he olivat kulkeneet koko päivän hetkeäkään levähtämättä aamusta saakka ja olivat hyvin väsyksissä. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka oli vast'ikään rakennettu jykevistä hirsistä entisen palaneen sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. ~~~ Etkö antaisi meille yhtä naurista ? kysyi poika.
En dag hade de gått ända från morgonen utan någon vila och voro mycket trötta. På kvällen kommo de till en enstaka gård, och den var nyss timrad av groft virke på askan af ett fordom brunnet hus. Där stod på gården ett litet barn och skalade rovor. - Vill du giva oss en av dina rovor? - frågade gossen.
Tulkaa tupaan, sanoi lapsi, siellä antaa äiti teille ruokaa.
- Ja, kom - sade barnet; - mor skall giva eder mat i stugan.
Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta, itkien ilosta. ~~~ Miksi olet niin iloissasi, veljeni ? miksi ? kysyi tyttö. ~~~ Enkö iloitsisi ? vastasi poika. Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä.
Då klappade gossen högt i sina händer, föll om barnets hals, kysste det och grät av glädje. - Varför är du så glad, min bror? - frågade flickan. - Skulle jag ej vara glad? - sade gossen. - Detta barnet talar vår faders och moders språk. Nu få vi begynna att söka björken och stjärnan.
He menivät tupaan, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. ~~~ Poika vastasi: Tulemme vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä kuin kartanolla kasvava koivu, jossa linnut laulavat auringon noustessa, ja jonka lehvien lomitse kirkas tähti iltasella tuikkii. ~~~ Lapsi-parat, sanoi väki surkutellen.
Därpå gingo de in i stugan och blevo vänligt emottagna. Folket i stugan frågade dem, varifrån de kommo. Gossen svarade: - Vi komma från främmande land och söka vårt hem, men vi ha ej annat märke därpå, än att på gården står en björk, där fåglarna sjunga i morgonsolen, och om aftonen lyser en klar stjärna i björkens löv.
Maailmassa kasvaa monta tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita etsitte ?
- Stackars barn - sade folket medlidsamt. - På jorden växa många tusen björkar, och på himmelen lysa många tusen stjärnor. Hur är det möjligt för eder bland så många finna de enda rätta?
Poika ja tyttö sanoivat: Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan jo puoliksi kotonamme.
Gossen och flickan sade: - Gud skall leda oss. Hava icke hans änglar redan lett oss långa, långa vägar till vårt land? Vi äro ju redan till hälften hemma.
Suomi on suuri, sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.
- Finland är stort - sade folket i stugan och skakade på huvudet.
Mutta Jumala on vielä suurempi, vastasi poika. Ja he kiittivät talon väkeä ja läksivät jälleen matkalle. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata metsissä, vaan he kulkivat talosta taloon, ja vaikka laajoja korpia oli ihmisasuntojen välillä ja suuri köyhyys vallitsi kaikkialla, he saivat kuitenkin aina yösijan ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon he etsivät niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, mutta eivät kaipaamiansa. ~~~ Oi, huokasi tyttö, Suomi on niin suuri ja me niin pienet ! Emme ikinä löydä kotiamme.
- Men Gud är ändå större - svarade gossen. Och så tackade de folket och gingo vidare. Och det kom dem väl till pass, att de numera icke behövde äta och sova i skogarna, utan de gingo från gård till gård, och ehuru stora ödemarker lågo mellan varje människoboning, och stor fattigdom var överallt, funno de likväl härbärge och bröd, varhelst de behövde, ty alla hade förbarmande med dem. Men björken och stjärnan funno de icke. Från gård till gård sökte de dem och sågo många björkar och många stjärnor, men icke de rätta.
Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: Uskotko Jumalaan ? ~~~ Uskon, sanoi tyttö. ~~~ Sitten myös tiedät, että suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin edellämme, jos vain uskomme.
- Ack - suckade flickan - Finland är så stort, och vi äro så små! Aldrig skola vi finna vårt hem. - Men gossen bannade henne och sade: - Tror du på Gud? - Ja - sade flickan. - Då vet du ock - sade gossen - att större under ha skett än så. När herdarna gingo om natten till Betlehem, gick stjärnan före dem. Hon går också framför oss, blott vi tro.
Niinpä kyllä, sanoi tyttö, kuten hänen tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja iloisin mielin he jatkoivat matkaansa.
- Ja - sade flickan, som hon alltid var van att säga till brodern. Och så gingo de med glad tro än vidare framåt.
Viimein, kuljettuansa toista vuotta, he tulivat eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, ja kesän ensimmäiset lehdet olivat hiirenkorvalla. Kartanolle tullessaan he näkivät siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien loisti iltahämyssä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäisen kuuleat, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaankannella.
Sist kommo de en kväll till en ensam gård, och det var på andra året av deras vandring, en pingstafton i slutet av maj, när sommarens första löv begynte slå ut i träden. Vid det de trädde in genom grinden, stod där på gården en stor björk med yvig krona och späda löv, och genom de ljusgröna löven sken i den halvklara kvällen den strålande aftonstjärnan. Det var redan så sommarljust, att blott den enda stjärnan syntes på himmelens valv, ty hon var den största och klaraste bland dem alla.
Tuossa on meidän koivumme ! huudahti poika heti.
- Där är vår björk! - utropade gossen strax. - Det är vår stjärna! - svarade flickan genast. Och bådo föllo varandra om halsen och tackade Gud med strömmande glädjetårar.
Tuolla on meidän tähtemme ! sanoi tyttö samassa.
- Här är stallet, där far brukade leda in hästarna - sade gossen eftersinnande.
Ja syleillen toisiansa he kiittivät Jumalaa ja itkivät ilonkyyneliä.
- Och jag känner igen brunnen, där mor brukade vattna korna - sade flickan.
Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa, sanoi poika miettivästi.
- Där stå två små kors under björken; vad månne de betyda? - menade gossen.
Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä, sanoi tyttö. ~~~ Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella, mitähän ne merkinnevät ? aprikoi poika.
- Jag är rädd att gå in i stugan - sade flickan. - Tänk, om vår fader och moder ej mera leva, eller om de ej mera känna igen oss! Gå du förut, min bror!
Minä pelkään mennä tupaan, sanoi tyttö. Mitäpä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä ! Mene sinä edeltä, veljeni !
Kuunnellaanpa ensin oven takana, sanoi poika sykkivin sydämin.
- Låt oss först lyssna vid dörren - sade gossen med klappande hjärta.
Tuvassa istui vanha mies ja vaimo; vanhoja he eivät oikeastaan olleet, mutta surut ja murheet olivat ennen aikojaan uurtaneet heidän otsaansa vakoja.
Inne i stugan satt en gammal man med sin hustru, och gammal var egentligen ingen av dem, men sorger och nöd hade i förtid fårat deras panna.
Mies sanoi vaimollensa: Nyt on helluntai, jona Jumala lähetti lohduttajan murheellisille sydämille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaa luoksemme. Raskasta on elää yksin vanhoilla päivillään.
Mannen sade till hustrun: - Ja, nu är det pingst, när Gud sände hugsvalaren ned till de bedrövade hjärtan; men till oss kommer ingen tröst. Alla våra fyra barn äro borta; två sova under björken, två äro bortförda i fiendeland och komma visst aldrig mera tillbaka till oss. Det är tungt att vara allena, när man blir gammal.
Vaimo sanoi: Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja iäti hyvä ? Hän, joka johdatti Israelin lapset vankeudesta, voi antaa meillekin lapsemme jälleen, jos hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat olisivat nyt nuorimmat lapsemme, jos vielä eläisivät ?
Hustrun sade: - Är icke Gud allsmäktig och evigt god? Han, som förde Israels barn ur fångenskapen, kan väl ock giva oss våra barn igen, om han finner det nyttigt. Huru gamla vore nu våra yngsta barn, om de voro vid liv?
Isä sanoi: Poika olisi kuudentoista ja tyttö viidentoista vanha. Mutta niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme rakkaat lapsemme takaisin.
Fadern sade: - Gossen vore nu sexton och flickan femton år. Ack, en sådan Herrens välsignelse ha vi icke förtjänt, att vi skulle få de kära barnen igen.
Hänen vielä puhuessaan, avautui ovi, ja tupaan astui poika ja tyttö, jotka sanoivat tulleensa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.
Vid det han ännu talade, öppnades dörren, och in trädde en gosse och en flicka, som sade sig komma långt ifrån och begärde en bit bröd.
Tulkaa lähemmäksi, lapset, sanoi isä, ja jääkää meille yöksi ! Noin suuret olisivat meidänkin lapsemme, jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme.
- Kom närmare, barn - sade fadern - och bliv hos oss i natt! Ack, så stora skulle också våra yngsta barn ha varit, om vi fått behålla dem.
Katso, sanoi vaimo, kaksi niin ihanaa lasta ! Oi, noin kauniit olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä !
- Se - sade hustrun - två så vackra barn! Ack, så vackra skulle också våra barn ha varit, om de ännu levat och varit med oss.
Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Silloin lapset eivät enää voineet salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan, huudahtaen:
Och båda föräldrarna gräto bitterligen. Då kunde barnen icke längre dröja sig, utan föllo med tårar i sin faders och moders famn och utropade: - Känna ni icke igen oss? Vi äro edra kära barn, och Gud har underbarligen fört oss tillbaka till eder från det främmande landet.
Ettekö tunne meitä ? Olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän luoksenne vieraasta maasta.
Och föräldrarna omfamnade dem med kärlek utan namn och föllo jämte barnen på sina knän och tackade Gud, som på själva pingstaftonen hade skänkt dem alla en så stor hugsvalelse.
Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalaa, joka juuri helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen. Sitten lasten täytyi kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat tekivät samoin; ja vaikka kukin osaltaan oli saanut maistaa paljon surua, oli se nyt kokonaan unohdettu ja iloksi muuttunut. Isä koetteli pojan käsivarsia ja oli mielissään huomatessaan ne jänteviksi ja vahvoiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa.
Sedan måste barnen berätta om sina öden, och föräldrarna berättade sina, och ehuru där på ömse sidor varit mycken sorg, syntes nu sorgen alldeles förglömd och förbytt i glädje. Fadern prövade sonens armar och gladdes att de voro så manligt starka, och modern jämnade dotterns bruna hår och kysste väl hundra gånger hennes blomstrande kind. - Ja - sade modern med barnslig glädje - jag kunde väl tro, att något skulle hända, när två främmande fåglar sjöngo så glatt uti björken i dag.
Jotakin hyvää minä jo aavistin tapahtuvan, sanoi äiti lapsellisen iloisena, kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa.
- Dem känner jag nog - sade flickan. - De äro två änglar i fåglahamn, som hela vägen flugit framför oss och lett vår vandring, och nu gläda de sig med oss, att vi funnit vårt hem.
Ne minä kyllä tunnen, sanoi tyttö. Ne ovat kaksi enkeliä linnun muodossa, jotka ovat lentäneet koko matkan edellämme, ohjaten kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme löytäneet kotimme.
Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä ! sanoi poika. Näes, sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla vihreän mättään alla, ja siskomme seisoisivat tässä meidän sijassamme ja katselisivat hautaamme, kuinkahan meidän silloin olisi ?
- Kom, låt oss ännu en gång hälsa på björken och stjärnan- sade gossen. - Ser du, min syster, därunder sova våra små syskon. Och om de nu vore vi, som sovo där under den gröna tuvan, och våra syskon stode här i vårt ställe och sågo uppå vår grav, hur vore vi då?
Totta, silloin olisitte Jumalan enkeleinä taivaassa, sanoi äiti lempeästi.
- Visserligen vore ni då Guds änglar i himmelen - svarade modern milt.
Nytpä tiedän, sanoi tyttö. Enkelit linnun muodossa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiintuloamme ennustaneet, ne olivat meidän pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne aina kuiskasivat sydämissämme: menkää kotiin ! ~~~ Kiitos siskomme ! Kiitos, hyvä Jumala !
- Nu vet jag - sade flickan. - Änglarna i fåglahamn, som följt oss hela vägen och som i dag bådat i björken vår återkomst, de voro våra små syskon, som sova i graven. Det var de, som sade så ständigt i våra hjärtan: gån hem, gån hem, till att trösta far och mor! Det var de, som i ödemarkerna visade oss väg, att vi icke förhungrade, som redde oss sängar av mossa att vi icke fröso ihjäl, och som vid de strida floderna sände oss båtar, att vi icke drunknade. Det var också de, som sade till oss: där är den rätta björken, den rätta stjärnan bland många tusen. Ty Gud hade utvalt dem och sänt dem till vårt beskydd. Tack, våra syskon! Tack, gode Gud!
Katso, sanoi poika, kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti kimaltelee koivun lehvien lomitse ! Nyt olemme löytäneet kotimme; nyt emme pyri etemmäksi, siskoni !
- Ja, sade gossen - och se huru förklarad himmelens blida stjärna lyser genom björkens löv! Nu ha vi hunnit vårt hem; nu gå vi ej längre, syster!
Rakkaat lapset, sanoi isä, ihmisen elämä maailmassa on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä aina silmäinne edessä ! Enkelien ohjatessa kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä ! Te etsitte koivua; - se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä koko elinaikanne ! Te etsitte tähteä; se merkitsi iäistä elämää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan ! Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:
- Kära barn - sade fadern - en människas liv på jorden är ständigt en vandring mot eviga mål. Gån ännu ständigt, gån med Gud i edert hjärta och det eviga målet stadigt för ögonen! Ni gingo med änglarna till vägvisare stadigt fram; - o, må de visa er vägen allt framgent ännu! Ni gingo efter björken; - han betydde edert fädernesland. Välan, må det vara eder kärleks och edert arbetes mål, så länge ni leva! Ni gingo efter stjärnan; - hon betecknar det eviga livet. Välan, må hon lysa eder hela er levnad igenom!
Amen ja se tapahtukoon !
- Amen, ske alltså! - sade barnen och modern med knäppta händer."